Väitän, että dementiaa olisi vähemmän, jos koko valtakunnan laajuisesti toimisi pysyvänä yhteiskunnan rakenteena eläkeläisille suunnattu mahdollisuus toimia omalla ammattialallaan mentorina tai jonkinlaisena "jokapaikan höylänä"vaikka omalla työpaikallaan.
Toki monet meistä odottavat eläkepäiviään ollakseen lastenlasten kanssa, harrastaakseen omia harrastuksiaan, matkustellakseen tai vaan levätäkseen ehkä raskaan työuran jälkeen. On kuitenkin myös porukkaa, mikä hoitaa lapsenlapsia, harrastaa, liikkuu ja matkustaa kuten on tehnyt työaikanakin, mutta kaipaa sitä älyllistä toimintaa ja yhteisöön kuulumista, mitkä on menettänyt eläkkeelle jäätyään.
Tähän varmasti moni lukija luettelee mielessään erilaisia vapaaehtoistoiminnan tahoja, missä eläkeläinen halutessaan voi kokea yhteisöllisyyttä ja ainahan voi täytellä sudokuja tai opiskella kieliä saadakseen älyllistä toimintaa. Omalta kohdaltani voin todeta, että mikään vapaaehtoistyö eikä mikään uusi opiskelu puhumattakaan sudokujen täyttely tms. korvaa opettajana olemisen yhteisöllisyyttä lasten kanssa eikä sitä luovaa ja älyllistä toimintaa, mitä opettajuus on.
Maanviljelijä isäni oli tehnyt maatyötä kymmenvuotiaasta asti ja hoiti maatilaamme vuosikymmenet suurella sydämellä ja menestyksellä. Kun isä täytti 70 vuotta, isän oli aika siirtyä sivuun ja antaa veljeni jatkaa isäntänä. Isä oli kuitenkin vielä täysissä voimissa henkisesti sekä fyysisesti. Hän oli tehnyt rakastamaansa maatyötä 60 vuotta. Ei sitä työtä voinut mikään muu tekeminen korvata, isä oli maanviljelijä "isoilla kirjaimilla"!
Joskus kuulee sanottavan, että eläkkeelle jäämiseen pitää varautua ja pitää suunnitella jo hyvissä ajoin, mitä sitten aikoo tehdä. Siis kun on alunalkaen ehkä opiskellut vuosikaudet ja tehnyt sitä omaa työtään vuosikymmenet, niin kaiken tämän jälkeen pitäisi suunnitella jonkinlainen uusi elämä, etsiä joku uusi yhteisö, mihin kuulua ja täytellä sudokuja päivät pitkät, jotta aivot pysyvät edes jonkinlaisessa tolkussa. Tämä pohdinta kuulostaa ehkä kapea-alaiselta, mutta tiedän, että monenlaisen toiminnan ohella osa eläkeläisistä hiljaisessa mielessään kokee jonkinasteista turhautuneisuutta siitä, ettei löydä tai ettei ole olemassa toimintaa, missä voisi edelleen käyttää ammattitaitoaan ikäänsä suhteutetun määrän ja kokea olevansa hyödyksi.
Jokaiselle eläkeläiselle on elämän varrella kertynyt suunnaton määrä ns. hiljaista tietoa ja taitoa. Se tieto ja taito on kuin aarreaitta, minkä jakaminen olisi eläkeläiselle hyvin merkityksellistä puhumattakaan siitä, miten se hyödyttäisi yhteiskuntaa. Luulen, että eläkeläisten tiedon ja taidon aarreaitat ovat kuitenkin suuressa määrin käyttämätön voimavara, sijaitsevat ö-mapeissa, pölyttyvät ullakoilla ja unohtuvat katoavan muistin mukana.
Sellaisia mietteitä tällä kertaa
Solina
Kommentit
Lähetä kommentti