Tänä talvena olen pysähtynyt kuoleman äärelle, koska hyvä ystäväni Tommi kuoli yllättäin tammikuun 5. päivä. Tommi oli naapurin poika, jonka kanssa minulla oli koko elämäni mittainen ystävyys. Vielä Tuomaan päivänä puhuimme niin hauskan puhelun, nauroimme Tommin dynamiittijutuille (Tommi oppi armeijassa dynamiitin käytön) ja kutsuin heitä vaimonsa kanssa meille joulupäivänä kylään. Tommi ei ollut kyläilyihmisiä, joten ymmärsin, ettei heitä kuulunut tulevan. Kun Tommi lähti, koin menettäneeni jotain, mitä oli aina ollut olemassa omassa elämässäni varhaislapsuudestani alkaen.
En ajattele kuolemasta erityisen uskonnollisesti enkä tieteellisesti vaan omasta mielestäni tavallisen tallaajan tunteella. En minä voi tietää kuolemanjälkeisestä elämästä enempää kuin muurahainen ihmisten sielunelämästä. En millään perusteella voi väittää, että ihmisellä on maailman kaikkeudessa korkein tietoisuus. Uskon kuitenkin, ettei kaikki katoa, että jotain jää ja on jotain, mikä vaikuttaa, tunnen jonkin olemassaolon. Saimaan utuista maisemaa kerran katsellessani minut valtasi voimakas tunne, että siinä se on, taivas ja maa, kaikki yhtä, vain kuoleman rajaviiva kuin horisontti maisemassa, mutta silti kaikki yhtä, missä on jokin yhteys.
Äitini kuoli vuonna 2013. Äiti pyysi minua lukemaan psalmin 23, missä lohduttavasti sanotaan: "Hän vie minut vihreille niityille, hän johdattaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä". Äiti kertoi, että hän oli rippikoulun jälkeen kokenut, että niinhän se on kuten psalmissa sanotaan ja sen varassa hän on elänyt.
Isäni kuoli vuonna 2014. Olimme isän kanssa joitakin kuukausia ennen hänen kuolemaansa kirkossa. Kanttori oli jäämässä eläkkeelle ja esitti parvelta yksinlauluna "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi". Me isän kanssa olimme kirkon permannolla. Isä yhtyi kanttorin lauluun kauniilla äänellään taivasta kohden kohotetuin katsein ja lauloi. "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi, siel uusin äänin suloisin mun suuni laulaa voi.."
Olen sydänjuuriani myöten kiitollinen siitä, että tämä psalmi ja tämä laulu olivat ikäänkuin kietoneet isän ja äidin lohduttavaan, turvaa tuovaan ja halaavaan armoon. Kaikki ne monien kirjojen ja laulujen tekstit niin kauniisti ja lohduttavasti kuvaavat sitä "udun"takana olevaa kuin kertoakseen, että en katoa.
Entä Tommi. Se mahdollisuus, että Tommi nyt menisi kuolemaan ei tullut koskaan mieleenkään. Minähän herkuttelin mielessäni ajatuksella, että me Tommin kanssa vanhoina köppänöinä hankkiudutaan samaan hoitolaitokseen ja aletaan pelata korttia kaiket päivät, ehkä salaa taskumatista pientä virkistävää konjakkiryyppyä siemaillen ja lapsuuttamme maalaiskylällä muistellen. Tommi oli aina ollut, eihän Tommi voinut mihinkään hävitä, mutta yhtäkkiä hävisi, ei kuitenkaan kauas, jossain lähellä on.
Äidin kuoleman jälkeen näin unen, missä kysyin äidiltä, millaista hänellä on nyt" siellä uudessa kodissa". Äiti halasi minua lämpimästi ja sanoi " kermanväristä ja mukavaa". Tunsin äidin halauksen lämmön vielä aamulla herättyänikin, kainaloissakin tuntui äidin kädet ympärilläni.
Solina
Kommentit
Lähetä kommentti