Valmistuin opettajaksi 80-luvun alkupuolella. Minulta meni vähintään kymmenen vuotta tunteessa, että "kun tästä maksetaan vielä palkkaakin". Olen koko työurani nauttinut suunnattomasti lasten ja nuorten kanssa työskentelystä ja se lasten aito olemus on ollut kantava voima myös koko elämän kannalta, myös suurien surujen kohdatessa.
Työyhteisöissä, joissa työskentelin työurani alkuaikoina oli valtava yhteenkuuluvuuden tunne. Rehtorit pitivät kunnia-asianaan omaa opettajakuntaansa, kunnioittivat tasapuolisesti jokaista alaistaan ja näin loivat kunnioituksen ja hyvinvoinnin ilmapiirin koko yhteisöön. Ei tullut mieleenkään, että olisi ollut turhautunut jostain syystä vaan sai tehdä omaa työtään iloisin ja turvallisin mielin.
Muutos on kuitenkin ollut suuri. Vanha rehtorikunta jäi eläkkeelle. Eräs kollegani kysyi minulta hiljattain, että mikä mielestäni koulumaailmassa on eniten muuttunut näiden neljän vuosikymmenen aikana opettajana ollessani. Minulta vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: rehtorien asenne.
Eräskin yläkoulun rehtori (olen työskennellyt kaksoiskelpoisuudellani ala-sekä yläkoulussa) jakoi jälki-istunnot ysiluokan pojille jo koulun aloitustilaisuudessa puhujan pöntöstä. Samainen rehtori ei malttanut lopettaa kynsien leikkuuta työpöytänsä ääressä, kun kävin kysymässä häneltä jotain virallistakin asiaa. Kertomus kyseisestä sankarista muuttuisi turhankin herkulliseksi, jos vielä jatkaisin siitä miten rehtori jäi kiinni erään opettajan kanssa muhinoinnista patjavarastossa keskellä kirkasta päivää. Tälle tyypille ei voi muuta kuin nauraa ja jättää omaan arvoonsa.
Yhtään ei sen sijaan naurata niiden rehtoreiden käytös, jotka yksi toisensa jälkeen ovat viime vuosikymmeninä olleet työpaikkakiusaajia, keränneet oman pikku hovinsa epävarmuutensa ympärille ja pitäneet niitä piirin ulkopuolelle jättämiään lähinnä uhkina omalle toiminnalleen. Jos aikaisemmissa työyhteisöissä tärkein sana oli päivänselvästi "me", muuttui nykyisten omaa uraa tekevien rehtoreiden johtamissa kouluissa tärkeimmäksi sanaksi "minä" tarkoittaen rehtoria itseään. Joskin "me" sana on osittain palannut kielenkäyttöön tarkoittaen rehtoria ja johtoryhmää.
Ei entisissä työyhteisöissä opettajilla ollut tarvetta muuttaa toiseen kouluun. Nyt tilanne on toinen. Eräskin ystäväni kertoi, että hänen koulunsa opettajakunta kokoontui kesällä tapaamaan toisiaan, koska suuri joukko opettajista oli vaihtamassa koulua huonon johtamiskulttuurin vuoksi. Ongelmista oli kuulemma tiedotettu useaan otteeseen ylemmille päättäjille, mutta rehtorin toimintaan ei puututtu. Ystäväni kertoi, että opettaja, joka oli jäämässä kouluun, itki toivotonta tilannetta.
Rehtorit ramppaavat jatkuvasti koulutuksissa. Mitä heille opetetaan? Yhteisössä kuin yhteisössä johtajan tärkein taito on kunnioittaa tasapuolisesti alaisiaan! Siitä lähtee kunnioitusketju, mikä ruokkii kaikkien osapuolien hyvinvointia, ja siten on perusta myös parhaaseen mahdolliseen tulokseen kyseisessä perustehtävässä.
Aikoinaan 90-luvun alussa, kun ensimmäistä kertaa aloimme tehdä uutta opetussuunnitelmaa, olimme tosi innostuneita omassa koulussani. Varasimme Tallinnan laivalta kokoustilat, jaoimme ryhmät ja aiheet ja työstimme opetussuunnitelman alkumetrejä innosta puhkuen. Seuraavana vuonna koulussamme vaihtui rehtori, suunnitelmamme lensivät ö-mappiin, eikä niihin enää koskaan palattu. Muutamien vuosien jälkeen vaihtui taas rehtori ja kaikki edellisten vuosien työ lensi taas roskakoriin. Nyt on taas uusi opetussuunnitelma. Kylläpä on ilo ylimmillään!
Joskus mietin, että mitenköhän esim. korkeasti koulutettu lääkäri tai insinööri monien vuosikymmenien työkokemuksella suhtautuisi tämänkaltaiseen toimintaan omalla alallaan. En tarkoita tieteen ja tekniikan kehittymistä vaan sitä, että jos päivänselvästi omalla ammattitaidollaan tietää jonkun asian toimivan tietyllä tavalla, se täysin kyseenalaistettaisiin ja määrättäisiin ylemmältä taholta tekemään tavalla, mikä oman kokemuksen mukaan on väärin, niin mahtaisiko kuinka turhauttaa.
Mahtavatko nuoret opettajat vielä kokea, että "tästä saa vielä palkkaakin"?Minkä alle on peittynyt se vanha viisaus, että" mitä suurempi johtaja, sitä suurempi palvelija"? Maailman parhaat opettajat - pelkkää sanahelinää sanojiensa taholta. Opettajat ovat pedagogeja, kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisia. Jokin ristiriita tässä nyt on kehissä, kun kenenkään en ole kuullut kehuvan uutta opetussuunnitelmaa, päinvastoin laaja mielipide on , että metsään mennään pedagogisesti ja lasten ja nuorten pahoinvointi tulee vain lisääntymään.
Onneksi on lasten aitous, mikä yksittäistä opettajaa kantaa -ainakin niitä, jotka niin kokevat!
Terveisin Solina
Kommentit
Lähetä kommentti