Aikojen alussa, kun kouluumme perustettiin tietokoneluokka, annoin oppilaiden valita, käyttävätkö ympäristötiedon ryhmätyössä tiedonhakuun tietokonetta vai koulukirjastoa. Poikkeuksetta pojat valitsivat tietokoneen ja tytöt kirjaston. Kahdessa tunnissa tytöt olivat löytäneet vinot pinot tietokirjoja ja tehneet aiheesta näyttävän ja informatiivisen seinälehden. Pojat olivat saaneet koneet auki, löytäneet aiheeseen liittyvän sivun ja yrittivät epätoivon vimmalla saada tekstistä jotain tolkkua. Seinälehti ei valmistunut kahdessa tunnissa eikä siihen kirjoitettu teksti ollut oppimisen kannalta kovin informatiivista.
Opettajan näkökulmasta kaksi oppituntia kouluopetusta oli jäänyt poikien kohdalla toteutumatta, lopputuloksena oli sen sijaan turhautuminen sekä opettajalla että pojilla. Ongelmana oli se, että ensiksikin koneen avautuminen otti aikaa ja oleellisempi seikka se, että olemassa olevat tiedot oli kirjoitettu aikuisen ajattelua vastaaviksi; alakoululaisen vielä suurelta osin konkretiaan perustuvalle ajattelulle teksti oli ylivoimainen työstettävä.
Sitten alettiin johdon taholta kovasti kannustamaan kouluopetukseen laadittuja opetusohjelmia. Kerta toisensa jälkeen tunnollinen kollegani varasi tietokoneluokan käyttääkseen opetusohjelmia opetuksessaan. Ja kerta toisensa jälkeen totesi tuohtuneena, että taas meni tunti ihan hukkaan, kun ohjelmat eivät toimineet. Minä mielessäni ajattelin, että otan ohjelmat sitten käyttöön, kun kuulen niiden toimivan.
Sitten tuli tämä kuuluisa digitalisaatio. Eri puolilla Suomea opettajina työskentelevät ystäväni ja opiskelutoverini odottavat kaikki hyvin yksimielisesti "kuin kuuta nousevaa", että pääsevät eläkkeelle, pois systeemistä, mitä eivät kannata. Itse jäin eläkkeelle, koska työnantajani oli hyvin voimakkaasti siirtymässä digiaikaan, ja kuten edellisistä blogeistani voi päätellä, digitalisaatio ei ole kannattamani pedagogiikan muoto.
Nyt sijaisuuksia tehdessäni silmiini on pistänyt koulun käytävillä makailevat oppilasryhmät, joissa yksi käyttää tablettia ja muut seuraavat vierestä. Mitähän siinä opitaan? Eräässä sijaisuudessa olin saanut ohjeet tableteilta avattavista sivuista, joista piti tehdä tiivistelmiä. Kyse oli alakoulun neljännestä luokasta. Ehkä noin kolmannes luokan oppilaista kykeni poimimaan sivuilta oleellisia tietoja, lopuille teksti oli yhtä "puuroa" eli kokonaan heidän ajattelukykynsä ulkopuolella.
Tämän päivän Hesarista voi lukea Opetushallituksen pääjohtajan Olli-Pekka Heinosen toteavan, että " digitalisaatio on todellisuutta nykymaailmassa, koulu ei voi olla siitä irrallaan."
Valitettavasti digitalisaatio on joiltaan osin irrottanut oppilaat heidän kehitystasolleen pohjautuvasta oppimistyylistä. Tietokone opetuksessa voi varmasti olla hyvä väline, mutta se ei voi olla menetelmä; nyt siitä on kuitenkin tullut menetelmä.
Mikä on myös erittäin huolestuttavaa, digitalisaatio on vienyt tilaa erittäin oleelliselta kouluoppimiseltä, kuten lukemiselta. Taannoin sijaisuuttani tehdessäni, kysyin oppilailta, onko heillä ns. pulpettikirjoja. Tuli hetken hiljaisuus. Vastaus kuului, että on meillä, mutta emme kylläkään juurikaan lue niitä. Jos ennen lukemista pidettiin jokavälin lisätehtävänä, niin nyt mennään tableteille pelailemaan tms. Aika monta kertaa olen nähnyt sen sijaisohjeissa, että sitten jos jää aikaa, mennään sinne ja sinne tableteilla.
Väitän, että tilanne on saanut valtaosan opettajista turhautumaan. Vaikka oppilaat ovatkin mielellään tableteilla, jos tehtävä on oikein laadittu, turhautumista on kuitenkin havaittavissa myös oppilaissa. Koulua kehitettäessä on paljon ollut kommetteja, että lapset pitää saada toimimaan pulpetissa istumisen sijaan. Tämäkö on nyt yhtäkkiä unohtunut kokonaan? Pulpetissa istumisen sijaan nyt tuijotetaan tablettia milloin missäkin löhöten. Ja tästä ei nyt voi lapsia irrottaa, tämä on nykyaikaa! Ettei vaan jäädä junasta!
Toki digitalisaatiota sovelletaan opettajasta riippuen hyvin eri tavoilla.
Tutkimuksia tehdään ja kuuluisat professorit antavat lausuntojaan suuntaan tai toiseen. Meitä työksemme lapsia ja nuoria suurella ammattitaidolla ja sydämen pohjasta kasvattaneita ja opettaneita opettajia on Suomessa tuhansia. Me tiedämme, mikä on hyväksi ilman tutkimustakin. Me olemme tämän asian asiantuntijoita.
Tällainen ulkoaohjattu pakkosyöttäminen on huippuammattilaisten ( maailman parhaat opettajat) aliarvioimista. Myöskään ei pitäisi aliarvioida lasten ja nuorten arviointikykyä.
Opettaja on tottunut lukemaan lasten käyttäytymisesta ja ilmeistä, milloin ollaan oikealla tiellä.
Näihin aatoksiin olen tullut kohta sen nelisen vuosikymmentä opettajana toimittuani.
t. Solina
Kommentit
Lähetä kommentti