Luin Frank McCourtin omaelämäkerrallista kirjaa opettajavuosistaan New Yorkissa. Frank kertoo kirjassaan mm. tapahtumista koulutunneilla. Niinpä minullekin tuli mieleen, että minähän voisin kertoa vaikkapa niistä kahdesta vuodesta, jolloin opetin kotitaloutta yläkoulun tarkkislaisille ( nykyisin kutsutaan ESY:ksi, jos nyt enää mitään ESYjä onkaan, en tiedä).
Jäin pohtimaan kysymystä opettajia koskevasta vaitiolovelvollisuudesta; voisiko se koskea minua ja tarkkislaisista kirjoittelua. Aikomukseni on kirjoittaa yli 30 vuoden takaisista koulutunneista jossainpäin Suomea. Opettajana nimeni ei ollut Solina Puro; sehän on vain nimimerkkini. Niinpä lukijan on mahdotonta tietää keistä kirjoitan, korkeintaan asianomaiset oppilaat saattaisivat muistaa tapahtumat, jos sattuisivat lukemaan.
Se, mitä kerron on todella tapahtunut, en liioittele enkä muuntele. Kyse on ryhmästä 7.-9. luokkalaisia poikia, joitten notkuminen yleensä ihan väärissä paikoissa oli kollegoiden mielestä vähintäänkin ärsyttävää. Pojat kun saattoivat mitoittaa vaikkapa välitunnillelähtönsä sään tai tupakan polttamiseen kuluvan ajan mukaan. Niinpä kerrankin todistin vuoropuhelua:
- ULOS!
- HAISTA VITTU!
-KAKSI TUNTIA! (siis jälki-istuntoa sopimattomasta kielenkäytöstä arvonsa tuntevalle lehtorille)
Ensimmäinen kotitaloustunti alkoi tilanteella, jolloin kuulosti kuin ovea karmeineen yritettäisiin hajottaa säleiksi. Pojat olivat tulossa tunnille. Ovi pysyi kasassa ja karmitkin, mutta ryminä vaihtui huudoksi NYT MIEKKAILLAAN! Vanhassa iänikuisessa kotitalousluokassa oli tosi pitkiä vanhoja leipäveitsiä, mitkä muuttuivat hetkessä miekoiksi ja miekkojen kalke täytti luokan. En muista muuta kuin, että jollain tavalla keräsin kaikki pitkät veitset pois ja vein jonnekin lukkojen taakse. Tunnin päätyttyä muistan pohtineeni, että enhän voi opettaa kotitaloutta ilman veitsiä. Jokatapauksessa käytössä pitää olla isompia ja pienempiä veitsiä ja pienilläkin voi aiheuttaa mitä vaan. Niinpä palautin kaikki veitset laatikoihin seuraavaa kertaa varten.
Seuraavalla viikolla pojat olivatkin tosi hämmästyneitä, kun olin palauttanut kaikki veitset laatikoihin, laatikothan suorastaan pursusivat erilaisia veitsiä. Sanoin jotain sellaista, että sen kun miekkailette, jos ruoanlaitto ei kiinnosta. No, ruokahan poikia tietysti kiinnosti. Pojathan olivat vaan testanneet pelkäänkö minä heitä. Sitä pojat kerta toisensa jälkeen aluksi testasivatkin; pelkäänkö heitä ja luotanko heihin. Ehkä heitä jotkut pelkäsivät eikä heihin luotettu. He siis kaipasivat tuekseen aikuista, joka luottaa eikä pelkää.
Nimeän nyt pojat nimillä Jani, Jukka, Jaakko, Jarmo ja Janne. Janilla oli tapana kontata opepöydän takana laukulleni ja kerrankin vilkutteli pussistani poimitulla setelillä. En reagoinut mitenkään osoittaakseni, että luotin. Seuraavaksi Jani testasi, että luotanko ja pelkäänkö. Kesken jauhelihakastikkeen tekoa Jani yhtäkkiä tarttui minuun vahvalla otteella takaapäin ja pisti puukon kurkulleni. Totesin Janille, että kastiketta pitäisi sekoittaa, ettei pala. Kastike oli Janin vastuulla. Vieläkin muistan elävästi sen, miten Jani katsoi minuun kastikkeen luo palatessaan; silmät loistivat kuin kaksi tähteä - minä en ollut pelännyt ja luotin. Enempää Janin ei tarvinnut testata vaan alkoi näyttää minulle ruoanvalmistustaitojaan, joita kaikki kehuimme.
Pojat olivat kyllä aika herkkiä ärsyyntymään toisistaan. Kerran tavallinen puukko lensi ohitseni seinään. Katsoin Jarmoa, että heitit siis puukon tosta ohitseni seinään. Jukka oli ärsyttänyt. Jarmo siihen vakuuttamaan, ettei minua tähdännyt ja katsoi kyllä tarkasti ettei minuun osu. Vastalahjaksi ärsyttäjälle Jukan päähän kaatui jotenkin pussillinen vehnäjauhoa Jarmon toimittamana. Koska myös Jukka oli melkoinen ruutitynnyri, Jukan vehnäjauhoista räpyttelevien silmäripsien harjaus pitikin suorittaa erityistä varovaisuutta osoittaen ja lempeän naurun säestyksellä. Ei räjähtänyt onneksi!
Kun testaukset oli suoritettu, pääsimme hyvien tuntien alkuun. Jos tunnit alkoivat esim. kahdeksalta, pojat olivat tasan tasalta istumassa naulakon alla tupakkatopat sievästi naulakon päälle laitettuna ja naputtelemassa kelloaan ja räpsyttelemässä silmäripsiään syystä, että minä olen muka jo myöhässä. Parasta oli mennä minuuttia vaille, ettei tullut opelle noottia.
Tuntien lopettamisaikataulussa sen sijaan oli hieman haastetta. Pojillehan oli turha yrittää pitää mitään teoriaa tai muuta opetusta. Ruuanlaittoon oli ryhdyttävä ripeästi ja kun oli syöty ja astiat tiskattu, poikien mielestä oli kotiinlähdön aika iltapäivätunneilla ja aamutunneilla sopiva tupakkatauko. Ongelma oli se, että tunti virallisesti loppuu tiettyyn aikaan eikä silloin kun pojille sopii. Niinpä oli keksittävä jotain ja ilmoitin pojille, että tunnin loppumisajankohdan päättää henkilö, joka voittaa ristinollassa siis ns. jätkäshakissa minua vastaan. Kiinni veti, pojat olivat varmoja voitostaan, siis kiireesti pelaamaan. Mutta paineet olivat pojilla kovat; kiire joko tupakalle tai tupakalle ja kotiin. Niinpä erä toisensa jälkeen pelattiin minua vastaan, kun pojat yrittivät yksi toisensa jälkeen voittaa ja aina tuli häviö. Aikaa kului ja lopulta koitti jo virallinen tunnin lopettamisaika. Ei muuta kuin paremmalla onnella seuraavalla kerralla! Valitettavasti onni ei oikein ottanut kääntyäkseen, kun ne paineet olivat liian kovat. Hohhoijaa! Minulla oli kyllä naurussa pidättelemistä.
Kävimme kerran tutustumassa paikallisen ravintolan keittiöön kokin opastuksella ajatuksella, että jos vaikka kokin ammatti alkaisi kiinnostaa. Pojat tietysti menivät mopoilla ja minä pyörällä. Ystävällisesti minulle tarjottiin olkapäätä, mihin tarttua, jotta pyöräkin pysyisi samassa vauhdissa. Sepä olisikin ollut näky, huhheijaa! Paluumatkalla tarjosin pojille limsat paikallisessa kahvilassa. Kannoimme limsapulloja pöytään, kun pojille tuli kummallinen ilme. Jukka totesikin, että voisinko minä istua eri pöydässä, kun jokuhan voi muuten luulla, että olen heidän äitinsä. Tottakai minä voin istua eri pöydässä. Olisihan se ollut karmea juttu, jos sen ikäiset miehenalut olisivat olleet äidin kanssa kahvilassa.
Pojat ja köksätuntimme jäivät lähtemättömästi mieleeni enkä tiedä onko näissä muistoissa mitään sellaista, mitä ei voisi kertoa eteenpäin muuten kuin hyvinä muistoina. Ainut asia, mikä harmitti kahden vuotemme jälkeen oli se, että yhteistyömme loppui. Minusta tuntui, että olisin halunnut kulkea poikien tukena heidän elämäänsä eteenkinpäin, koska se luottamus, mikä välillemme syntyi kahden vuoden aikana, oli tosi arvokasta.
Vuosia myöhemmin eräs pojista jo pitkänä parrakkaana miehenä juoksi kaupungilla luokseni ilosta hehkuen ja hokien "Arvaas mitä, arvaas mitä, MINUSTA ON TULLUT ISÄ!"
Voi miten toivon kaikkea hyvää köksäpojilleni, pitkille miekkailijoilleni! Niistä kahdesta vuodesta pojat varmasti saivat eväitä elämäänsä, mutta myös minä sain jotain hyvin suurta ymmärrystä - ja iloa, mikä tuntuu vieläkin.
t. Solina
Kommentit
Lähetä kommentti