Lukijan kannattaisi alkajaisiksi vilkaista Wikipediasta, miten paljon Suomessa on alkuaan ollut mielisairaaloita, monet niistä 1900-luvun alkupuolella perustettuja, ja miten paljon niitä on lakkautettu. Lukemisen arvoista on myös suunnitellun avohoidon toteutuminen tai toteutumatta jääminen sekä ylipäätään mielisairaiden hoidon historia.
Työskentelin siis vuoden opettajaksi valmistumisen jälkeen eräässä nyt jo lakkautetussa mielisairaalassa askartelunohjaajana. Mietin kyllä tovin, että miten osaan opettaa ja ohjata mielisairaita! Ei minulla ollut mitään käsitystä, minkä tyyppisistä ihmisistä olisi kyse. Siskoni oli kuitenkin ollut töissä kyseisessä sairaalassa, joten ajattelin, että kyllähän minäkin pärjäisin.
Sairaala koostui monista isoista rakennuksista monine osastoineen ja oli todella luonnonkauniilla paikalla. Sairaala työllisti meidän askartelunohjaajien lisäksi ainakin kudonnanohjaajan, puutöiden ohjaajia, taideterapeutin, toimintaterapeutin, liikunnanohjaajan ja ulkotyönohjaajan huolehtimaan potilaiden virkistystoiminnasta. Se oli siis iso puuhakas yhteisö!
Työkuvaani kuului olla yhtenä ohjaajana yleisessä päiväaskartelussa ohjaamassa lähinnä ompelua, kaksi kertaa viikossa pari tuntia naisten suljetulla osastolla sekä kuntoutusosastolla. Mieleeni on eniten jäänyt naisten suljettu osasto, jonka askartelussa toimin yksin. Vakioasiakkaita olivat Elna, Salli, Maija ja eräs lobotomiapotilas, jonka nimeä en muista.
Salli oli pitkänhuiskea vauhdikas ja naurava nainen, joka halusi syödä neuloja. Kyllä, Salli oli joskus nielaissut neulan. Niinpä hoitajat kehoittivat minua olemaan erityisen tarkka Sallin kanssa ja totesivat, ettei Salli oikein kykene tekemään mitään. Salli kuitenkin kärkkyi ovenraossa ja näytti, että villatakista puuttuu nappi ja haluaa ommella napin. Niinpä annoin Sallille neulan ja lankaa, istuin Sallin viereen ja vahdin ompelua. Salli vilkaisi minua tämän tästä, ompeli ja nauroi ja nauroi ja nauroi! Miten vähästä voi ihminen tulla onnelliseksi!
Sen jälkeen Salli saapui askarteluun silmät loistaen kuin kaksi tähteä. Hoitajat toppuuttivat minua käännyttämään neuloja kyttäävän Sallin takaisin. En kuitenkaan antanut periksi Sallin kanssa, koska hän ilmiselvästi halusi tehdä jotain. Niinpä opetin Sallia painamaan kangasta. Imeytin kankaanpainoväriä vaahtomuoviin ja levitin ison kankaan Sallin eteen. Salli nauroi, mitäs muutakaan! Sitten näytin; ensin korkki kastetaan väriin ja sitten painetaan kankaaseen. Ja Salli painoi kangasta ja nauroi. Ja silmät loistivat. Minä laitoin Sallille lisää väriä ja uusia sävyjä ja Salli teki töitä ja nauroi. Iso Sallin yksin painama kangas laitettiin seinälle kaikkien ihailtavaksi.
Ajattelin mielessäni, että "Hei haloo, olen mielisairaalassa töissä ja suljetulla osastolla, mutta nenäni edessä ihminen pursuaa naurua ja iloa ja tekee jotain todella upeaa muittenkin silmäniloksi!
Maija kutoi poppanoita täydellisen taitavasti. Ompelimme niitä ompelupuolella liinoiksi, patalapuiksi ja laukuiksi. Maija osasi myös sommitella värit silmiä hivelevästi, joten sairaalan myymälässä poppanat olivat kysyttyä tavaraa. Minullakin on vieläkin pöydillä Maijan kudonnaisia. Maijankin kohdalla piti olla tarkka sillä hän saattoi syöksyä vauhdilla askarteluhuoneeseen, temmata sakset ja leikata poppanaloimet poikki sekä vetää loimilangat kokonaan irti. Siinä olisi sitten ollut ohjaajan senkertainen homma.
Elna oli entinen mielisairaanhoitaja, mutta elämä oli heittänyt potilaspuolelle. Muutama vuosi aikaisemmin menehtynyt Tapio Rautavaara oli Elnan suuri idoli ja se suretti Elnaa vieläkin päivästä toiseen. Elnaa piti siis yrittää piristää, ettei askartelukerta olisi ollut pelkkää valitusta ja surua. Elnan piristäminen olikin tosi helppoa. Elna kun ilmestyi oven rakoon, totesin aina, että "sieltähän se ämmänkäppyrä taas tulee". Ja sekös Elnaa nauratti kaikki kaksi tuntia. "Voi tuota tyttöä, ku sannoo minnuu ämmänkäppyräks! Annaha ku mie hieron siu hartioi!" Elnalla oli kyllä neulominen, mutta neulominen herpaantui tämän tästä, kun niin nauratti ja piti minua hieroa siitä hyvästä. Kerran Elna pyysi katsomaan huoneensa seinälläolevia julisteita Tapio Rautavaarasta. Istuimme yhdessä Elnan sängynlaidalla ja muistelimme Tapio Rautavaaraa ja harmittelimme hänen kuolemaansa.
Yhteistyössä Elnan kanssa järjestimme osastolla kevätjuhlat. Me Elnan kanssa paistoimme osaston keittiössä torttuja, teimme askartelussa koristeita ja sitten vaan levyt soimaan ja tanssimaan. Olipa meillä hauskaa; iloisia ilmeitä, naurua, hyvää musiikkia sekä herkkuja kahvin kanssa. Ihan vaan suljetulla osastolla!
Seuraavassa blogissa kokemuksia kuntoutusosastolta.
t. Solina
Kommentit
Lähetä kommentti