Olin siis jäänyt vuodeksi kesätyöpaikan jatkona töihin nyt jo aikaa sitten lakkautettuun mielisairaalaan. Yksi työpisteeni, jossa toimin yksin, oli kuntoutusosaston askartelun ja käsitöiden ohjaus. Elettiin 80-luvun alkua, jolloin mielisairaiden hoidossa oli viriämässä avohoito (varmaankin taloudellisista syistä).
Vakioasiakkaitani tässä pisteessä olivat Veikko ja Sirkka, joita minun ei todellakaan tarvinnut ohjata. Sirkka neuloi seisaaltaan aivan täydellisen kauniita villasukkia ja Veikko teki käsittämättömän upeita makrameeseinätekstiilejä ja amppeleita. Aikani kuluikin suurelta osin Veikon kanssa maailmaa parantaessa ja makrameeta opetellessani Veikon opissa. Olihan meillä ollut opinnoissa makrameen alkeet, mutta Veikko minut opetti tekemään helmillä koristeltuja amppeleita.
Tulipa sitten mieleen, että voisiko näin kuntoutusosastolla olla askartelussa enemmänkin porukkaa ja kiertelin yhtenä päivänä availemassa potilashuoneiden ovia ja toivottelemassa tervetulleeksi askarteluun. Lopputulos oli nolla uutta asiakasta! Paikalla ollut porukka nimittäin makasi peittojen alla omassa sängyssään keskellä päivää eikä juurikaan reagoinut toivotuksiini. Osa porukasta oli sairaalan muissa toiminnoissa, ketkä nyt kynnelle kykenivät. Kysyin osastonhoitajalta, että mitä tämä nyt on olevinaan, kun kuitenkin ollaan kuntoutusosastolla. Vastaus oli, että tyypit eivät vaan jaksa muuta kuin nukkua. Selvä!
Meillä oli aina perjantaisin päiväkahvin aikaan henkilökunnan kokous, missä puhuttiin sen hetken ajankohtaisuuksista. Niinpä minä juuri valmistuneena kotitalouden- ja tekstiilikäsityön opettajana innokkuuttani avasin suuren suuni ja ehdotin, että voisimme alkaa kuntouttaa porukkaa avohoitoa varten esim. niin, että minä voisin palautella heille ruoanvalmistustaitoja ja kaupassakäyntiä ym. Osastonhoitaja melkein nousi ilmaan! Vastaus oli: kuuleppas Solina, nuo puheesi menevät ihan vaan metrin verran hänen päänsä yli. Ilmettä ja äänensävyä voisi kuvailla: tuohtunut, ärtynyt ja kiukkuinen. Osastonhoitaja tuhahti minulle, että hän sanoo osaston lääkärille, että tulee kuuntelemaan puheeni.Ymmärrän kyllä tuohtumuksen, koska peittojen alla voimattomina aikaansa viettäviä ihmisiä on takuulla erittäin haastavaa kuntouttaa ja jos on kuitenkin saanut vastuulleen kuntoutustoiminnan, saattaa mielessä olla aika voimaton olo, en tiedä.
Niinpä, uskomatonta, mutta totta, yhtenä kauniina päivänä osastonhoitaja ilmoitti, että kello se ja se minun pitää mennä kahvihuoneeseen ja lääkäri tulee kuulemaan ideani. Olin etuajassa ja istuin pitkän pöydän päähän jokseenkin jännittyneenä. Lääkäri tuli kotvan kuluttua ja istui sen pitkän pöydän toiseen päähän. Asetelma oli kuin kaksintaistelu, ei mitenkään rento keskustelu vaan aika vaivaantunut tunnelma. Niinpä sanoin asiani, lääkäri kuunteli ja läksi pois, en muista mitään kommenttia. Asiani noteeraaminen ehkä perustui siihen, että minut oli kuitenkin nimitetty vakituiseen virkaan ja olin reilusti ylikoulutettu korkeakoulututkintoineni.
Sitten joku kertoi minulle, että eräällä toisella osastolla, vaikka ei olekaan mikään kuntoutusosasto, harrastetaan ruoanlaittoa ja käydään potilaiden kanssa esim. kaupassa yms. Selvisi, että meillä ja heillä on yhteinen psykologi, joka käy kummankin osaston perjantaikokouksissa. Kerroin osastonhoitajalle kuulemastani ja kysyin voisiko psykologi kertoa sen toisen osaston toiminnasta meille. Kun psykologi sitten kertoi ei-kuntoutusosastolla tehdystä todellisesta kuntoutustoiminnasta hyvin verkkaisesti ja laveasti perjantaikokouksessamme, tunnelma oli todella kutkuttava, sanoisinko superkutkuttava. Istuimme vaan hiljaa ja kuuntelimme. Psykologin puheen jälkeisen hiljaisuuden päätteeksi osastonhoitaja sanoi minulle: - No, Solina, oletko nyt tyytyväinen? Vastaukseni oli: -Olen! Ei siitä sen enempää.
Käsityöstä ja taideterapioista vastaava ylihoitaja oli miettinyt, että voisimme hänen johdollaan perustaa kuntoutustiimin, johon kuuluisivat taideterapeutti, toimintaterapeutti ja minä. Sitten kuitenkin toimintaterapeutti lähti muualle, ylihoitajakin taisi lopulta lähteä ja minä tietysti läksin koulutustani vastaaviin opettajanhommiin. Myöhemmin kuulin, että kuntoutusosastolla oli aloitettu jotain ehdottamani suuntaista kuntoutusta.
Kovasti kyllä ihmettelimme, että niinkin iso sairaala lakkautettiin ja eniten hoitoa tarvitsevat potilaat ahdettiin paikallisen sairaalan osastolle. Luin Wikipediasta, että ko. sairaalassa oli parhaimmillaan ollut 800 potilasta. Kun 90-luvun laman myötä rahaa ei sitten lukemani mukaan ollutkaan avohoitoon ja kuntoutukseen, lienee päivänselvää, että todella paljon ihmisiä jäi lähes heitteille tai ainakin liian vähäiselle hoidolle. Sairaala oli kuitenkin ollut iso yhteisö, missä jokainen kynnelle kykenevä sai tehdä mieleistään työtä yhteisön hyväksi tai omaksi virkistyksekseen kuten esim. olla keittiössä apuna. Luulen, että potilaat kokivat olevansa kunnioitettuja omana itsenään ja olivat varmasti ainakin turvassa. Juuri se meitä eniten kauhistuttikin, että laitoshoidon turvaan tottuneet potilaat olisivat melkein omillaan.
Oman elämäni kannalta olen kiitollinen kyseisestä työvuodesta, koska se laajensi niin paljon ymmärrystä ihmisyydestä, ja olivathan työpäivät todella antoisia ja usein hauskojakin.
t. Solina
Kommentit
Lähetä kommentti