Vääristynyt käsitys lasten oppimisesta ja tuloksen tekemisestä

            Niin, kenellä se käsitys sitten oikeasti on ja ketkä sen toteuttamista oikeasti ajavat? Mieleen palaa taaskin erään johtavassa asemassa olevan henkilön toteamus "Älä Solina koskaan kuvittele, että koulumaailman uudistuksissa on kyse mistään muusta kuin rahasta". 

          Rakennettiin jättikoulut ja samalla säästettiin mm. seinissä, käytävissä, hallintomenoissa ja jopa pulpeteissa, kun uusi ideologia on opiskella pitkin lattioita loikoillen. Erityistä tukea tarvitsevat lapset integroitiin kertaheitolla pienryhmäopetuksesta yleisopetukseen yhdelle opettajalle ja yhden opettajan palkalle; melkoinen säästö. 

           No nyt on rakennettu jättikouluja "kustannustehokkaasti", laitettu kaikki lapset samaan "avokonttoriin" tasa-arvon nimissä ja tehty nykyaikaa vastaava uusi edistyksellinen opetussuunnitelma, mutta kuinka ollakaan nyt tuskaillaan sitä, kun lapset eivät enää teekään huipputulosta Pisa-tutkimuksen mukaan, lapset eivät enää lue ja mielenterveyshäiriöt kasvavat kasvamistaan. Vaikka kuinka todelliset asiantuntijat kirjoittavat ja puhuvat lasten puolesta todelliseen asiantuntemukseen perustuen, päättäjien ratkaisu on ollut oppivelvollisuuden pidentäminen ja tavoite aloittaa esikoulukin varhemmin. Tuntuu, että todellisia ydinasioita kierretään kuin kissa kuumaa puuroa.

          Opettajat kuulostavat olevan ihan pattitilanteessa yrittäessään selvitä kovin sekalaisesta seurakunnasta luokassaan ehkä takaraivossaan vaatimus kouluttaa puolet ikäluokasta akateemisiksi yliopisto-opiskelijoiksi - kuten joku taho nyt tuntuu esittävän. Se yksinkertaisesti on mahdoton ajatus! Onko opettajillekin tullut nyt se käsitys vai painostetaanko heitä siihen, että koko sen erittäin heterogeenisen lapsijoukon pitäisi yltää saavutuksiin, mitkä eivät ole lapselle edes luontaisia, kuten vaikka ulkoapäin vaadittu itseohjautuvuus.

        Asia on nyt niin, että mitä enemmän lapsilta ja nuorilta viedään kasvamisen ja oppimisen rauha ja mitä enemmän heitä painetaan seinää vasten vaatimuksella tuottaa tulosta, niin sitä vähemmän he oppivat ja sitä stressaantuneimpia heistä tulee! "Vesi ei kantamalla kaivossa pysy" on vanha viisaus. Itseohjautuvuus lähtee lapsesta sisäisesti, jos hän siihen motivoituu.

          Se aika, jolloin peruskouluissa tehtiin maailmanluokan menestyjiä, meillä oli alakoulussa oma pulpetti jokaiselle oppilaalle, oma opettaja, seinät luokan ympärillä, työrauha (ainakin mahdollisuus siihen), oppilaita luokassa tyypillisesti 25-32 ja sekin kovin sekalaista seurakuntaa ja opettajalla pedagoginen vapaus ammatti-ihmisenä. Lapset kävivät ihan tavallista peruskoulua. Oli pinot sinisiä vihkoja, kynät, kumit ja viivottimet, paljon piirustuspaperia ja värejä monta sorttia. Pääasiallinen yhteistyökumppani oli kunnan kirjasto, missä rampattiin tämän tästä. Lapset saivat olla lapsia lastahuomioivassa ympäristössä.

          Muistelen vuosikymmenen takaisia alakoulun luokkiani , joissa yleensä minulla oli 3-6 luokilla oppilaita 28-32. Oppilaat olivat hyvin eritasoisia; oli maahanmuuttajia, käytöshäiriöisiä, koulutyöhön heikosti muuten kykeneviä, erityisopetusta tiedollisesti paljon tarvitsevia, melkoisia älyköitä ja ihan tavallisia lapsia. Tällaisiahan me ihmiset olemme; meitä on moneen lähtöön! Erityisopetusta tarvitsevat kävivät erityisopettajan tunneilla muutaman tunnin viikossa. Oli myös pienryhmät, mistä oppilaita integroitiin yleisopetuksen luokkiin sitä mukaa kun lapsi oli siihen valmis. Jokainen opettaja hoisi luokkaansa pääosin yksin ilman joka-aikaisia avustajia  ja psykologin aikakin meni testauksiin ja raportteihin. Koulunkäynti oli kuitenkin tavallista rauhallista koulutyötä.

           Koulunpidossani oli muutama ydinasia:

- Luokka piti ryhmäyttää huolella. Minulla piti olla tasavertainen kunnioittava asenne jokaista kohtaan; ei luokitteleva vaan asenne, että tavallisia lapsia kaikki.

-Se, että jokainen lapsi tulee nähdyksi omana itsenään opettajan kunnioittavan asenteen kautta motivoi lasta oppimaan ja olemaan ehkä itseohjautuvakin.

- Minä olin luokanopettaja eli opetin yleisopetusta en erityisopetusta; siihen minulla ei olisi ollut aikaa niin suuressa luokassa. (Se ydinasia pitäisi pitää mielessä nykyisinkin; yleisopetuksen luokissa annetaan yleisopetusta olkoon oppilasaines kuinka heterogeenista hyvänsä, koska yksi opettaja ei voi olla monta opettajaa yhtäaikaa. On päättäjien vastuulla järjestää opetus niin, että kaikki tarvitsevat saavat myös erityisopetusta.)

-Yleisopetuksen menetelmät piti olla itsessään eriyttäviä, toiminnallisia ja luovia, mutta myös opettajajohtoisia ja selkeitä.

          Muutama esimerkki oppilaani oppimispolusta:

- Luokassani oli poika, joka oli Kosovon pakolainen. Poika oli käytännössä  kuunteluoppilaana, koska ei minulla ollut yleisopetuksen ohessa yksin mahdollisuutta eriyttää häntä henkilökohtaisesti. Näin mentiin koko alakoulu. Monia vuosia myöhemmin hänen albanian kielen opettajansa on tullut luokseni "suu vaahdossa" kehuen, miten on minun ansiotani, että poika on opiskellut lääkäriksi; sai kuulemma rauhassa oppia ja kasvaa.

- Samassa luokassa oli hyvin monilapsisen perheen poika, joka otti ekaluokalla päivittäin päiväunet luokassa poski pulpettia vasten. Poika teki koulutyötään aika vaihtelevasti, välillä vain mietteliäästi käsi poskella haaveillen ja vain hymyillen, kun opettajana kehoitin ryhtymään toimeen. Joskus taas jälkeä syntyi moninkertaisesti. Kävin hänen ylioppilasjuhlissaan. Kiitos oli sama kuin edelliselläkin pojalla; poika koki, ettei olisi niin hyvin pärjännyt opintiellään, ellei olisi saanut olla luokassani pieni poika ja kasvaa rauhassa. Hänkin oli menossa lääkikseen. Vuosien jälkeen pojan äiti kertoi, että poika toimii arvostettuna lääkärinä.

Lapsen on saatava kulkea omaa tietään omassa tahdissaan ja rauhassa. Ehkä oppimisen aika ei ole juuri nyt, mutta tulee joskus myöhemmin, sopivaan aikaan. Kaikki kiirehtiminen ja hoputtaminen toimii vain jarruina. 

- Kerron vielä kolmannesta kyseisessä luokassa olleesta pojasta. Poika teki pulpetin alle oman pesän, teippaili seiniksi pahveja ja oleili välillä pesässään. Millään keinolla häntä ei saanut sieltä tekemään koulutyötään, jos sille päälle sattui. Väkisinkään ei opettaja voi lasta pulpettiin istuttaa. Pojan koulutyö saattoi olla päivänmittaan vain yksi vesivärimaalaus, vaikka oli ollut matematiikasta alkaen vaikka mitä muuta. Poika oli kuitenkin korvaamaton luokkayhteisön jäsen; tämän tästä korjasi minun jumiin saamani nitojan ja oli täydellinen ykkösmaalivahti kaikissa peleissämme. Entäs kun lähdimme retkelle tai leirikouluun, niin kenelläpä oli täydellisimmät retkikamppeet!Ja mikä oleellisinta, poika oli hyväntuulinen, sosiaalinen ja hyvällä itsetunnolla varustettu. Olen varma, että hän on pärjännyt elämässä hyvin. Ehkä hän on jossain huippumekaanikkona ja harrastaa maalivahtina pelaamista?

          Mihin tämä kansa tarvitsee loputonta korkeakoulutusta? Miksi se ihan tavallinen kansainvälistä huipputulosta tuottanut peruskoulu ei riittänyt? Miksi lasta rauhoittanut, hänen aivojaan hyödyttänyt, hienomotoriikkaa kehittänyt ja persoonallisen kirjoituksen tuottanut käsialakirjoitus hylättiin? Kuinka suuri osa kuvataiteiden opetuksesta vaihtui tietokoneella näpyttelyyn?

          Entä raha? Onko kaikessa kyse vain rahasta? Mistä säästettiin, mutta kuka nettosi? Mikä taho lopulta on tietotekniikan ylivallan takana ja kuinka paljon he siitä nettoavat?Entä uusien koulurakennusten suunnittelut ja toteutukset? Mitkä mahtavat olla konsulttifirmojen palkkiot?


Että sellaista tuli tällä kertaa mietittyä.

t. Solina



           

         

         

Kommentit