Muistelimme isännän kanssa ennen joulua lapsuutemme herkkuruokia ja ensimmäisenä minä aloin puhua siitä, miten hyvää tytinä oli. Isännällä ei ollut aavistustakaan mistä puhuin. Niinpä aloin kertoa, miten äiti keitti koko päivän sian päätä ja pilkkoi kypsiä poskilihoja pieneksi silpuksi. - Ahaa siis alatoopia, sanoi isäntä. Tytinää, sylttyä, alatoopia tai lihahyytelöä, miten vaan, samasta sotkusta puhutaan. Ei siihen tytinään mitään hyytelöaineita laitettu, kun sian päässä on hyytelöainetta itsessään. Hyytelökerros tosin oli melkoisen paksu eikä niinkään houkutteleva, mutta ne poskilihapalaset olivat tosi hyviä.
Ennen joulua tytinän teko oli ajankohtaista, koska oli teurastettu sika. Teurastuspäivänä söimme mahamme täyteen lettuja, nimittäin verilettuja. Sian verta oli iso ämpärillinen, mihin äiti sekoitti muistaakseni ohrajauhoja ja paistoi koko ämpärillisen letuiksi ja tietysti voissa. Kyllä olivat hyviä!
Isäni veti kesät talvet kylän miesten kanssa nuottaa, joten muikut olivat perusruokaamme. Aivan taivaallisen hyvää oli, kun äiti oli laittanut neulamuikkuja uunivuokaan sipulin ja voin kanssa ja hauduttanut ne leivinuunissa oikein pehmeiksi. Koulussakin meillä oli kalakeitto muikuista. Muistan kun keitossa oli runsaasti kokonaisia perattuja muikkuja, joissa oli kuitenkin pyrstöt tallella. Koristelimme lautasen reunat pyrstöillä.
Kaikki leivät ja pullat tietysti paistettiin viikoittain leivinuunissa. Joskus jos leipä ehti kuivahtaa siitä tehtiin maitolämmitystä. Tarkoittaa sitä, että kuivaa leipää pilkottiin palasiksi ja palasia keitettiin maidossa, kunnes leivät pehmenivät, mausteeksi vain suolaa ja voita, joskin maitohan oli jo itsessään kermaista, koska mehän käytimme sitä suoraan lehmästä lypsettyä maitoa kermoineen päivineen. Tämäkin yksinkertainen ruoka oli minusta tosi hyvää.
Jälkiruokina oli vanhaan tapaan kiisseliä tai rusinasoppaa, jouluna sekametelisoppaa eli sekahedelmäkeittoa. Joskus meille tuli leikkikaverini naapurin Jaskan kanssa niin kova makean himo, että vatkasimme koko kulhollisen kananmunia vaahdoksi sokerin kanssa ja söimme kaiken. Vähään aikaan ei tehnyt mieli mitään makeaa. Jaskan kanssa oli kyllä muitakin ruoka-aineisiin liittyviä huveja. Äiti kertoi, että olin kerran tullut kotiin kuin yltä päältä rapattuna jollain valkoisella aineella. Olin vastannut äidin ihmettelyyn, että roiskimme Jaskan kanssa lettutaikinaa toistemme päälle.
Lapsuudestani on makumuisto siitä, millaiseksi pitää kinkku paistaa. Jaskan kotona oli paistettu kinkku ja meille oli selkeästi sanottu, että kinkkuun ei mennä koskemaan. Kinkku nimittäin oli laitettu jäähtymään ruokakomeroon. Meille Jaskan kanssa kinkun tuoksu oli kuitenkin ylipääsemätön houkutus, joten hiippailimme kinkun luo ja, kun meillä ei tietenkään ollut veistä, nakersimme kinkusta palasia sormilla. Kinkku oli paistettu leivinuunissa ihanan ylikypsäksi ja ne pienillä sormilla nakerretut palaset suorastaan sulivat suussa. Niinpä minä en paista kinkkua mittarin ohjelukemien mukaan vaan reilusti kauemmin.
Nyt on pakko lähteä iltateelle ja tehdä kinkkuvoileipä!
Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni!
t. Solina
Kommentit
Lähetä kommentti