Oli taas yksi viime kesän hellepäivistä. Olimme käyneet mökkipaikkakunnalla S-marketissa, kun kärriä palauttaessani kiinnitin huomiota penkillä ajatuksissaan ja vähän surumielisen näköisenä istuvaan vanhaan mieheen. Pysähdyin ja totesin miehelle, että on se hyvä kun voi näin kovilla helteillä tulla vaikka tänne kaupan puolelle vähän vilvoittelemaan.
Mies pomppasi ketterästi ylös ja kysyi minulta olinko tietoinen, onko se Simanainen kuollut. En tunne ketään Simanaista, joten en tiennyt. Isäntä oli mennyt jo autolle kauppakassien kanssa, mutta pyyhälsi takaisin katsomaan, mihin minä olinkaan jäänyt. Varmaan taas jonkun kanssa maailmaa parantamaan? No, meillähän oli miehen kanssa jutut jo hyvässä vauhdissa.
Lähdimme yhtämatkaa kohti parkkipaikkaa, jolloin minä kysymään mieheltä:" Millä kyydillä Te olette liikkeellä?" Silloin mies tuli ihan minun viereeni, otti olkapäästä kiinni ja sanoi: "Teitittelet sie minnuu, mie oon Toivo Raatteentieltä ja mie oon huutolaine!"
Toivo kertoi, että hän on 92 -vuotias ja hänet on kolme vuotiaana huudettu, jolloin hän tuli nykyisille asuinsijoilleen. Huutolaisuus siis tarkoittaa sitä, että Suomessa ja Ruotsissa oli 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosikymmenille käytäntö huutokaupata orpoja lapsia vähiten tämän ylläpidosta vaatineelle perheelle. Toivo kertoi elämästään huutolaislapsena ja että elantonsa hän on ansainnut ajamalla 40 vuotta taksia. Nyt mersu oli kuitenkin vaihtunut katetuksi mopoksi, jolla hän oli kyydinnyt nyt jo edesmennyttä vaimoaankin terveyskeskukseen. Niinpä puhe kääntyi jo suruunkin ja ajoittaiseen yksinäisyyteen.
Toivo totesi, että kiitos kun pysähdyit ja taputti minua olalle. Minä ajattelin - kiitos kun pysähdyin!!! Toivo teki minuun suuren vaikutuksen! Olin kohdannut valtavan sitkeän ja sinnikkään ihmisen, jonka kirkkaat silmät ja suora ryhti kertoivat minulle suuresta omanarvontunnosta.
Jonkun aikaa minulla oli kyllä huoli siitä, mahtaako Toivo olla huolestuttavan yksinäinen ja sureva, kunnes törmäsin häneen torilla. Siellä se Toivo seisoi selkä suorana keskellä toria bongaamassa juttukavereita. Silloin tuli yhtäkkiä rankkasade ja Toivo ryntäsi juoksujalkaa "mersuunsa" laittamaan ikkunoita kiinni.
Torilla aikamme sateenvarjojen kanssa pyörittyämme suunnistimme isännän kanssa läheiseen kahvilaan. Siellähän se Toivokin jo oli jututtamassa kylän ukkoja. Kaikki tuntuivat Toivon tuntevan. Sanoin Toivolle, että nyt juodaan kahvit ja minä tarjoan. Silloin herrasmies Toivo otti taas minua olkapäästä kiinni ja sanoi, että hänelle on oikein sydämen asia tarjota meille isännän kanssa kahvit. Niinpä istuimme pitkän tovin kahvikuppien ääressä ja juttua riitti.
Olin taas mökillä kuunvaihteessa ja kävimme ystävän kanssa adventtikirkossa. Kuinkas ollakaan, siellähän se Toivo oli kirkon portilla naisten ympäröimänä ja juttu luisti. Vaihdoimme mekin sen hetken kuulumiset. Kirkossa oli myös ehtoollinen tällä kertaa. Toivo marssi ehtoolliselle ja takaisin kuin nuoret pojat, ei tietoakaan kumarasta! Ehkäpä toisaalta olisi esimerkkinä nuoremmillekin, miten ryhti pidetään suorana ja askel keveänä! Minua hymyilytti, oli niin hyvä mieli. En ole pätkääkään huolissani Toivosta.
Millaisia aarteita voimmekaan toisissamme kohdata! Olen syvästi kiitollinen, että pysähdyin!
Solina
Kommentit
Lähetä kommentti