Oli taas yksi viime kesän hellepäivistä. Isäntä oli lähtenyt mökiltä kotiin kolmen tunnin ajomatkan päähän hoitamaan joitakin asioita. Minäpä sitten yhtenä päivänä kipsuttelin hellemekossa ja sandaaleissa kilometrin päässä olevalle uimarannalle uimaan.
Vesi oli niin lämmintä, että uimisen lomassa välillä vaan kelluin silmät kiinni veden lämmöstä nautiskellen. Kuljeskelin vedenrajassa jalkapohjia hiekkaan hioen ja kuivailin itseäni rantapenkillä istuskellen ja taivaanrantaa tuijotellen. Maisema on niin kaunis, että kerta toisensa jälkeen aina jään istumaan rantapenkille kunnes totean itselleni, että eiköhän tästä jo jouda lähtemään.
Paikalliselle tielle oli jo joitakin päiviä vedetty uutta asfalttia; ihme kyllä jostain syystä ei yhtenäisesti vaan aluksi pätkissä. Mökille pyörätietä kävellessäni huomioni kiinnittyi höyryävään, juuri vedettyyn asfalttiin. Aloin lähestyä risteystä, missä minun piti ylittää tie, sivusilmällä kuumana höyryävää asfalttia vilkuillen. Niinpä soitin isännälle, joka oli juuri ajamassa mökille takaisin, kysyäkseni missä hän oli tulossa, ajatuksella, että jospa vaikka kyytiä tarvitsisin tien ylittämiseen. No, isäntä oli vielä lähes parin tunnin ajomatkan päässä.
Asfalttimiehet istuskelivat joutilaana koneensa päällä läheisen linja-autopysäkin kohdalla, kun minä saavuin risteykseen neuvottomana tietä tähystellen eteen- ja taaksepäin, nähdäkseni mihin saakka tämä pätkä oli vedetty. Näköpiirissä ei ollut muuta kuin kuumana höryävää asfalttia.
Niinpä minä vaan miehille toteamaan, että tuo sitten varmaan tarttuu näihin sandaalien pohjiin ja olin jo lähdössä kävelemään takaisinpäin kohti rannan kohdalla olevaa alikulkua, kun yksi miehistä hyppäsi pois koneen päältä ja sanoi, että odota. Hämmästyneenä totesin spontaanisti, että aiotko kantaa minut tien yli. Vastaus kuului, että en mä kanna, mutta hyppää kyytiin. Selkäni takana sivutiellä oli heidän pakettiautonsa.
Kovasti kyllä puolin ja toisin hymyilytti, kun matka tien yli oli taitettu ja lämpimästi kiittelin kyydistä! Kylläpä tuli hyvä mieli! Ajatelkaa, tarvitsi vain startata auto, ajaa kymmenen metriä ja siinä se on - ihan valtava vaikutus! Miten pienet teot voivatkin olla suuria hyvän mielen jättiläisiä! Minulla askel oli tosi kevyt mökille kipitellessäni ja varmasti kerroin kaikille ystävilleni ja lähipiirilleni, miten säväyttävä tien ylitys oli. Niin, ja pitipä vielä blogikin kirjoittaa monien kuukausien jälkeen!
Solina
Kommentit
Lähetä kommentti